Viime yö meni taas kipuillessa: monen monta tuntia ravasin sängyn, sohvan ja WC:n väliä. Sappikivut olivat melkoiset ja Litalgin lensi kaaressa ulos kunnes neljäs pilleri pysyi sisällä ja sen ottamisesta parin tunnin kuluessa vaivuin lopulta uneen.
Itkin, väänsin ja käänsin, missään asennossa ei ollut hyvä. Sinne leikkaukseen olen jonossa mutta kestänee vielä. Sain kyllä taannoin luvan mennä suoraan Meilahden päivystykseen seuraavan kohtauksen iskiessä mutta.. Enhän mä voinut mennä yöllä kun taksiin ei olisi ollut rahaa ja olisin kuitenkin sotkenut penkit oksennuksella.. Ambulanssia en kehdannut edes ajatella. Sitä paitsi enhän voi mennä jos vaikka heti operoisivat, tulisi taas poissaoloa töistä..

Onkohan musta enää tuohon työhön, pitäisikö lyödä hanskat tiskiin? Orjuuttavaa se että ovet ovat kiinni jos minä en ole siellä. Asiakkaat ei tykkää silloin.
Muutokset henkilökuntamäärässä viivästyvät erinäisistä syistä, tulossa ehkä kuukausien päästä vasta.

Ja mulla on nyt jotenkin kaikki asiat rempallaan terveyteni kanssa.

Mutta sitten iskisi kyllä lisäksi se ahdistus siitä rahattomuudesta. Kun en mitään ylimääräistä mistään saisi ja siihen loppuisivat sitten pienet ilot.

Viime yönä iski sekin ajatus että olinpa tyhmä silloin 2.5 vuotta sitten kun äitiä saattohoidin: silloin oli hollilla pulloittain morfiinia..
Kauheeta miten alas taas voi ajatusten tasolla mennä.

Image and video hosting by TinyPic