Valtavan ristiriitaisia tunteita jyllännyt tänäänkin päässä.
Muistilokeroista tuli sellainenkin asia mieleen että taannoin toisaalla nettipäiväkirjaa pitäessäni joku (en muista kuka eikä sen niin väliä..) mainitsi että kirjoitan tosi vähän toisesta lapsestani eli juuri tästä pojasta. Tytöstäni olen paljon kirjoittanut sinne ihan siksikin koska hän on ollut vuosia ns "ongelmalapsi", kokenut jo nuorena paljon ja liian aikaisin.
Ja nykyäänkin, jo rauhoituttuaan on tuon pojun kautta kirjoituksissani enemmän kuin poikani.
Yhteys molempiin lapsiini minulla kuitenkin on todella läheinen ja lämmin.

Nyt olen miettinyt jo sitäkin että juu, liian vähälle huomiolle jäänyt poika joten näin rajua pitää tapahtua että häneen keskityn. Järki sanoo toista mutta tunnepuoli kulkee omia polkujaan.

Olin pakahtua päivällä kaikkeen tähän tunnemyllerrykseen. Soitin paikalliselle diakonille ja sainkin keskusteluajan iltapäiväksi. Tunnin sain asiasta puhua ja kerroin myös näistä katkeruuden, pelon, häpeän ja syyllisyyden tunteistani. Helpotti saada puhua.
Käytiin myös läpi ihan niitä hetkiä kun sain sen ensimmäisen puhelinsoiton, reaktioistani yms. Asiantunteva ihminen oli tämä, kiitos hälle vielä kerran vaikka tuskin tätä lukeekaan.

Huomenna sitten psykpolin lääkäri ja sieltä suoraan miniän kanssa KAKSIN (!!!) poikaa katsomaan .