Sain yön nukuttua. Ilmeisesti olin jo riittävän väsynyt.
Yritin soittaa osastolle mutta juuri on kuvaukset meneillään ja lääkärin kierto kohta eli ehdin soittaa kuitenkin ennen töihin lähtöä ja kuulla viimeiset kuulumiset.

Silmät on turvoksissa kaikesta itkusta mutta so what. Ihmiset varmaan ajattelee että ohhoh, on rouva juhlinut viikonloppuna.

Pojan kuvaa tuijotellut vähän väliä. Tämä kaikki tuntuu niin käsittämättömältä.

Pakko se vaan on uskoa. Ja jaksaa.

Kiitos vielä kaikille yhdessä ja erikseen!