En osaa luottaa tulevaisuuteen, siis siihen että olojani paljoltikaan pystytään auttamaan.
Terapiamahdollisuus on useampien lääkäreiden mielestä kohdallani mahdotonta, "liian hauras mieli" tjtn. Eli saatan hajota kai siinä.. En tiedä.
Ja lääkityskokeilut pelottaa, saattaa kestää iät ja ajat taas.. Kai se on loppuelämä tätä että vajoan aika ajoin tänne kuoppaan josta ylös kapuaminen on raskasta.
Vakava masennus on diagnoosina kulkenut vuosikausia ja eläkekin sillä saatu.
Maanisiakin oireita selkeästi on: ostovimmaa. Siitä en kuitenkaan ole huolissani koska se ei mene ihan harakoille. Käyn kauppaa tekeleilläni pienesti joten saan rahaa jota voin tuhlata taas tarvikkeisiin. Perustulot ja -menot on vakaassa hoidossa eli niitä en kykene enää ryssimään.
Tekemisen vimma on valtava. Tunnen syyllisyyttä siitä jos vain olen tekemättä mitään käsilläni. Olen tietoisesti nyt yrittänyt suoda itselleni että esim telkkaria katsoessa hetkittäin vain istun ja katson. Toki valtaosan ajasta on tällä erää huivin tekele koukulla mutta en tee sitä hampaat irvessä verenmaku suussa.
Kaksisuuntaisesta olen nyt itse varma, saanko hoitotahon vakuuttuneeksi samasta ja onko sillä vaikutusta lääkitykseen.. Jaa-a.
Kuolemanajatuksia olen ajatellut puolen vuoden sisällä usein. En tekojen tasolla vaan toiveen. Kokisin helpotuksena, vapautuksena. Olen väsynyt.
Ja kuitenkin on nämä jälkeläiset jotka vielä mua tarvitsee. Täytänhän vasta kohta 50.
Kerroin näistä ajatuksista hoitotaholle jo eli sikäli ok.
Itku on herkässä, ollut jo ties kuinka ja kauan. Mutta vain yksin ollessa, salaa. Nyt olen antanut itselleni luvan ottaa rauhoittavaa pahimpiin oloihin.
Eläydyn myös liikaa toisten ihmisten tunnetiloihin. Esimerkiksi Kanervan tuskatilan (jota koetti peitellä) aistin vahvasti ja koin empatiaa vaikkakin taustat olivatkin mielestäni farssia..
Rankkaa olla herkkä.
Hyvää yötä.
Kommentit