Tänään jo askeleet kantoivat eilistäkin paremmin. Oli käynyt jopa kanttiinissa miniän kanssa ilman pyörätuolia. Viikolla alkaa kuntoutus, mitä sitten pitääkin tässä vaiheessa sisällään.
Vastasi itse pöytäpuhelimeensakin kun soitin.

Itse olen jotenkin sekaisin edelleen. Tänäänkin olen aina välillä vain tuijottanut tyhjää, purskahtanut itkuun ja tuntenut suurta toivottomuutta. Tai ehkä nyt voin antaa vapaammin itseni tuntea sen surun ja kivun mikä koko ajan on ollutkin mutta kun olen yrittänyt olla "reipas" ja mm tosi paljon tukea miniää jolle tämä tietenkin oli ja on tosi raskasta. Yhdessä kyllä ollaan paljon itkettykin. Halusi mennä mun kanssa sairaalaan ja soiteltiin paljon myös. Mielellänihän sen tein, luonnollisesti. Alussa hän ei uskaltanut yksin olla sairaalassa ollenkaan, nyt jo nauttii kahdenkeskisistä hetkistä siellä. Hyvä niin. Enhän itsekään voinut pysyä poissa, halusin toki nähdä ja kuulla kaiken kun pelko oli vielä suurin.

Enää en aio joka päivä siellä käydäkään että saavat mahdollisimman paljon olla keskenään.
Tiistain vierailuaika on kokonaan varattu miniälle ja heidän parhaille kavereilleen, piristää poikaa varmasti paljon se! :)
Tyttöni käy kerran tai kaksi viikossa, enempää ei jaksa kun on levon tarpeessa raskautensa kanssa. Lasten isä käy usein. Huomenna menen ja juttelen nuorenparin kanssa omista käynneistäni.

Ylihuomenna olisi työpäivä. Olen nyt ottanut sen kannan että jos tunnen itseni edelleen ahdistuneeksi ja näin rättiväsyneeksi, pidän vapaata vielä. Olkoot ovet kiinni, ei haittaa mua.