Terveysaseman toimiston luukulla hakiessani B-lausuntoa otin puheeksi puhelinkeskustelun omahoitajani kanssa, kerroin pettymyksestäni. Oli tosi mukava nainen siinä, kehotti ilman muuta tekemään kirjallisen hoitajan vaihtopyynnön, antoi lomakkeen mukaan. Toimitan sen täytettynä luukulle ja ylilääkäri käsittelee asian.

Psykpolin omahoitajalla keskustelin kaikesta taivaan ja maan väliltä, myös tästä haikeudentunteesta joka mielessä nyt on kun jäljellä enää yksi tapaaminen.

Rentoutusryhmässä koin ahdistavia hetkiä ja tunteita: Jostain syystä fysioterapeutti katsoi aiheelliseksi tällä kertaa korostaa kuinka liikunta tekee kaikille hyvin kovin kamalan hyvää ja "kaikkihan teistä ovat himoliikkujia eikös vain?" "riittävä liikuntamäärä päivässä korvaa masennuspillerin" yms suoraan sanottuna paskaa mun korville!! Koin hirveitä raivontunteita!
Hän sitten yksitellen kyseli mitä kukakin harrastaa ja mie sanoin suoraan että liikunta ei kuulu mun harrastuksiin. Siinä hän sitten hymyillen totesi että kyllä me tämän ryhmän aikana sinulle keksimme liikuntaharrastuksen. Siihen sain sanottua että en koe tarpeelliseksi meidän yhdessä keksiä mulle sitä liikuntaa, mulla on omat taudit ja lääkitykset joiden avulla yritän ihan itse omia reittejä (mm Hengitysyhdistys) löytää mulle sopivan liikuntatavan ja -määrän. Mun _olisi_ pitänyt vielä sanoa että koin loukkaavaksi tuon "liikunta korvaa masennuspillerin" mutta aika loppui ja mulla oli kiire mennä tapaamiseeen pojan kanssa.
Täytyy nyt haudutella asiaa: soitanko ohjaajalle vai puhunko asian ensi kerralla eli kahden viikon päästä.
Ottaa pattiin tuo aika paljon kyllä..

Mä tunnen monia masentuneita: joillekin liikkuminen on helppoa. Toisilla jää lähteminen siihen että saa kengät jalkaan ja sitten lyyhistytään eteiseen. Meitä on monenlaisia. Liikunta on hyväksi ilman muuta mutta tuo taho ja tapa oli ainakin mulle kuin punainen vaate. Argh!!!!!

Tukka on kuitenkin nyt hyvin, sain lapsilta yhdistetyn syntymäpäivä- ja äitienpäivälahjan: lämpörullat joita heti kokeilin!