Niin pitkään jo olen ollut alavireinen, masentunut ja ärtynytkin sisäisesti. Toimintakykyä on aika ajoin ihan reippaasti mutta sitten taas iskee se lamaannus, pettymys itseensä ja omien voimien riittämättömyyteen. Kun halua tehdä olisi vaan jaksaminen on sitä sun tätä.
Pinna kiristyy esim ylimääräisestä hälinästä ympärillä jo nyt ja edessähän on sitten se useamman kuukauden putkiremontti joka kiristänee pinnaa entisestään.
Kai tässä taas jotain nappejakin täytyy nappailla lisää jossain vaiheessa. Tää on niin tätä, loppumaton kierre.
Ahdistavaa eloa, kai se tästä taas joskus pulppuavaksi iloksikin edes hetkelliseksi muuttuu. Pakko siihen on uskoa.

Poju lähti ulkomaille lämpimään toisten isovanhempien kanssa, tärinässä oli kun eka lentomatka hällä.

Baby, kohta 5kk oppi ryömimään eteenpäin muutaman peruutuspäivän jälkeen. Ja rakastunut omaan ääneensä joten joikailee ihastuksissan niin että korvat meinaa haljeta :)

Onhan noita ilon hetkiä mummolla mutta tää arki oman pään kanssa, tosi vaikeaa. Ja nyt ihmisten ilmoille meno mm eri tapahtumisiin on myös tuottanut tuskaa, paniikkia ja ahdistusta eli pakenen helposti paikalta, välttelenkin.

Joku jos masennusta vähättelee niin ihmettelen. Sen kylkiäisenä niin moni asia mukana ettei tosikaan. Ja aina uutta ongelmaa putkahtaa asian tiimoilta.

Minä kodin rauhaa rakastavana joudun kohta tästä rauhasta pitkäksi aikaa luopumaan: asunto jaetaan pieneen tilaan omaa käyttöäni varten, päiväaikaan täällä ei melun ja pölyn takia juurikaan kykene ainakaan alussa oleilemaan joten evakkoon sitten. Ja silloin pitää huomioida toiset ihmiset, en voi vaan olla itse ajatuksineni. Menisipä muutama kuukausi eteenpäin kuin siivillä..